Enkä mä päässyt sun sateenvarjon alle suojaan

Heimoiterve rakkaat!
Otin itteeni niskasta kiinni ja päätin postata. En oikein tiedä mistä kirjottaisin, mutta ehkä mä vaan annan sormien liikkua ja toivon että saan teille aikaseks jotain sellasta settiä mitä pystyy lukeen ilman tulkkia. Mutta en lupaa mitään.
Musta todella tuntuu siltä niinkun mun sydämen päälle olis verho jonka läpi en näe mitään. Näitä päiviä tulee ja menee, enkä haluais tehdä siitä mitään isoo numeroo, mutta aina ei vaan jaksa. En pysy enään laskuissa mukana montako näitä päiviä on tullut. Ja mennyt.
Oon oikeesti miettinyt että pitäiskö puhua jollekkin ihmiselle ihan yksityiskohtasesti, ja tähän mennessä oon saanu suuni auki kahden todella tärkeen ihmisen edessä. Mutta tää menettämisen pelko sekottaa mun päätä, enkä enään tiiä kenelle kannattaa puhua, ketä on se jota kiinnostaa, ketä on se joka ei jätä yksin. Ja ruokin itse omaa pelkoani. Ehkä jonain päivänä en enää uskalla edes puhua.

Ihmiset puhuu monesti kuinka spontaani ja "reipas" ihminen oon kun jaksan kaiken mitä eteen tulee ja osaan auttaa muita. Mutta mitä jos en oikeesti ookkaan niin vahva? Oon vaan tavallinen ihminen, mä kirjotan tavallista blogia ja kerron siltä miltä musta tuntuu. Joskus kaikki menee päin persettä, ja niistä päivistä on vaan pakko kahlata kunnialla läpi. Mutta ennen kun tulee kiusallisia kysymyksiä, niin mua ei kiusata, eikä syrjitä, ei haukuta, eikä kohdella väkivaltaisesti (lukuunottamatta Kujaa joka turmeli mun sormen). Mulla on vaan yks vihollinen, se kaikista vihollisista vaarallisin ja hulluin. Ja se oon minä itse.

Kai tää sit on vaan normaalia. Niin mä ainakin haluan uskoo, että oon vaan ihan tavallinen, mutta vaan yks niistä harvoista jotka kertoo miltä tuntuu. Tällä hetkellä mun kaveri ragee, ja musta tuntuu että oon porukassa jotenkin ulkopuolinen. Sitä syytä en kirjota tähän, se ei kuulu kaikille. Mutta toivon että jonain päivänä joku ymmärtää mua. En usko että sitä päivää tulee.
♥Emmi