But Baby Don´t Cut (Viiltely)

Kuinkakohan kauan mun on pitänyt kirjottaa tästä aiheesta?Kauan.
Pitkää mietintää ja sanavalintoja täytyykin tällästen aiheiden kans miettiä aina älyttömän pitkään. On olemassa postausaiheista joista voi vaan kirjottaa niinkään miettimättä, mutta tällaset rankemmat aiheet vaatii paljon aikaa. Ja panostusta.
Kirjotan tästä aiheesta nyt aika pitkälti omasta näkökulmastani ja omista tuntemuksistani, joten älä tuomitse että oon väärässä.

Oon ite viillellyt puoli vuotta aika tarkalleen, joten tiedän mistä on kyse.

Olin tosi tyhmä, samaan tapaan kun monet teistä. Olin ahdistunut, ja mun mielessä pyöri ajatuksia joita en toivois kenenkään päässä pyörivän. Halusin purkaa ahdistusta, enkä löytänyt oikeeta keinoo. Kunnes löysin keittiöveitsen.
Kelasin että se auttais. Ajattelin että joo, ihmisethän puhuu että tää auttaa ja sillai, vie ajatukset pois ahdistuksesta. Ja no, voi kyllä, en tainnut ajatella yhtään mitään sillonkaan sen kivun lisäks. Ja kun lopetin sen, nukahdin, ja mun pään sisällä jyskytti entistä vahvempia ajatuksia.
Seuraava aamu oli yhtä helvettiä. Käsi jäätävän kipee, halusin peittää sen, häpesin edellistä iltaa, inhosin itteeni. Henkinen tuska oli tullut takasin kaks kertaa vahvempana.
Ihan niinkun se vittumainen paska olis huutanut mun korvaan.
"Sä hävisit. Mä voitin"

Ajattelin heti että tän on pakko loppua. Se ei auttanut ahdistukseen mitenkään, ja lupasin itelleni että se ei toistu. Se sai mut inhoon itteeni.
Mutta muutama päivä sen jälkeen lupaus rikkoutu. En tiiä halusinko rikkoo sen vai tapahtuko se vaan, mutta sama helvetti uudestaan läpi. Joka ikisen viillon jälkeen paha olo vaan paheni, mutta en halunnut ajatella sitä. En halunnu ajatella mitään.

Siitä tuli uskomaton loputon kierre. Kerran viikossa tai kahdessa se oli pakollista, rutiininomasta. Ilman sitä ei enää pärjännyt. Jollain tapaa ilman sitä ei edes halunnut pärjätä.
Mutta koulussa hävetti. En halunnut että kukaan näkee, mutta en voinut välttyä kysymyksiltä, koska aina joku näki. Se oli ihan hirveetä.

Viimesinä parina kuukautena se henkinen tuska oli jo ihan mahdotonta käsitellä. Mun käytös muuttu rajusti huonompaan päin, saatoin ihan kevyesti huutaa matikanopettajalle turpa kiinni kesken tunnin ja sen jälkeen nauraa koko äijälle maha kippurassa luokan lattialla. Mutta tosi asiassa siitä tilanteesta oli nauru kaukana.

Kotona huomattiin sama asia. Voiko kukaan ymmärtää sitä tilannetta kun oma äiti tulee huoneeseen, sulkee oven perässään ja alkaa huutaan hysteerisesti kuinka en voi satuttaa itteeni? Se oli ihan hirveetä, varsinkin kun rakastan äitiäni äärettömän paljon vaikka välillä se onkin mun mielestä maapallon hankalin ihminen. Sillon romahdin itekkin lopullisesti.
Äiti soitti terveydenhoitajalle.

Pahin oli ohi. Tiedostin ite että tarviin apua, mikä oli mun onni. Itsensä satuttaminen on outo tapa, riippuvaisuus, pakkomielle. Mielessä pyörii vaan yks ajatus.
"Mä ansaitsen tän, mä ansaitsen kuolla"
Tuntuu että mikään muutu ja haluaa purkaa ahdistuksensa johonkin. Voin sanoo ihan kaikille, hankkikaa mieluummin harrastus. Alottakaa nyrkkeily. Mutta älkää ikinä koskeko terä-aseisiin. Missään tilanteessa.

Ne arvet.Ei.
Lähde.
Ikinä.

Joku saattaa ymmärtää yleisen vitutuksen määrän. Haavat haleenee ja lopulta muuttuu enää arviks, mutta ne arvet ei lähde. Ja vaikka ne lähtiskin, niitä arpia on jossain muaallakin kun vaan pinnalla. Ja jos sortuu uudestaan se kipu on järkyttävää, mutta se ei oo enää edes fyysistä.

Viiltelyn, tai minkä tahansa muun itsensä satuttamisen lopettaminen on iso päätös monille, joillekkin jopa melkein mahdoton. Ajatus siitä että kaiken sen kivun ansaitsee on hyvin kontrolloiva ja provosoiva, ja siitä ei oo helppo päästä eroon. Mutta se on mahdollista.
Tarviit vaan vähän tahdonvoimaa.
Ensimmäiset viikot on monille vaikeita ja helvetinmoisia kipuviikkoja. Tuntuu vaikeelta luopua tutusta ahdistuksenpurkamistavasta, jota on käyttänyt niin pitkään kun jaksaa muistaa. Mutta sen jälkeen helpottaa. Elämäniloo alkaa löytyyn taas, jostain tosi syvältä.
Ja jossain vaiheessa ei tee enää edes mieli. Vähän niinkun tupakoinnin lopettaminen. Hassu vertaus mutta yllättävän todenmukainen.

Ja sitten vielä eräs asia. Viiltely ei ole huomionkerjäämistä.

Kukaan täysjärkinen ei aiheuta itelleen sellasta kipua sen takia että pääsis kerään säälipisteitä kavereilta. Siinä on aina kyse jostain ihan muusta kun huomionhausta.

Toivon tosiaan, että jos oot viiltelijä, pääset irti siitä tavasta.
Ja jos et oo ikinä viilellyt, et tuu tekemäänkään sitä.

Aina on järkevämpi valinta.