Kun mä olin pieni, olin lievästi sanottuna outo. Tuli seliteltyä asioita jotka jälkikäteen saa posket punehtuun häpeästä, ja tuli näytettyä asioita joita ei sais näyttää.
Mutta mikä mua jäi kaikkein eniten häiritseen, oli se asia jonka nyt otan päällimäisenä esille. Kun olin pieni, mun kädet alko heiluun kummallisesti. Se tuli tavallaan ittestään, ja se oli pakonomainen reaktio. Muistan aina kun leikin barbeilla eskarissa, ja mun kädet alko yhtäkkiä heiluun jotenkin kummallisesti.
Ja tästä asiasta sainkin sitten kuulla, ja saan edelleen. Kuulen vieläkin muistutteluja siitä, miten mun kädet heilu eskarissa. Ja ne tekee sitä edelleen, mutta nyt osaan jo hallita sitä.
Eli kyllä, mulla on käsissä pakkoliikkeita. Ne ei oo vakavia, ja ne on täysin hallittavissa.
Mutta silti.
Välkällä oon joittenkin ihmisten kans, ja mun käsi heilahtaa. Eikö kaikille heilu kädet joskus? Väitättekö te että teijän kädet on kipsillä liimattu oleen paikallaan? Ei.
Ja sitten se alkaa taas... "Emmi heiluks sun kädet taas sillai vammasesti?" "Muistaksä kun sä aina eskarissa..." "Muistaksä ne barbit? Hahahaha"
Minkä te luulette että mä sille voin? Niitä ihmisiä on vaikka kuinka paljon joilta oon kuullu mainintoja ja joitten naurua oon saanu kuunnella vuosia. Ja vaikka kuinka sanoisin että ei voi mitään, se jatkuu silti. Eikö nyt olis jo aika kasvaa ja huomata että kaikille asioille ei voi mitään?
Ja se on totta, etten mä ollu vitoseen asti mikään pesän pörrösin ampiainen. Eikö kaikki tehny jotain noloo pienenä, vai olinko mä tosiaan ainoo? Ja sit niistä muistetutetaan vittu julkisella paikalla. Se on hemmetinmoinen häpeä kun tullaan siihen nauraan päin naamaa.
Olisko kivaa omalla kohdalla?
Miettikää ennen kun tuutte seuraavan kerran nauraan mulle siitä että en ollutkaan ihan tavallinen lapsi. Katotaan kuka uskaltaa!
Älä kato mun historiaa, en oo ollu siel pitkään aikaan.♥Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti