Eli taas postailen. Tänään tuli taas sellanen postailufiilis, mulle tulee se vähän aina sillon kun ajattelen jotain muutakin kun ruokaa ja hevosia.
Tänään menin LaaLaan kans maastossa, samaa tietä mitä menin viimeks kolme viikkoo sitten Filpun kans. Se oli jotain todella psykopaattista, koska etin koko ajan vanhoja kavionjälkiä. Mutta kaikki jäljet oli huuhtoutunu pois, kaikki oli poissa. Nyt tiellä on uudet kavionjäljet. Hassua vaan kuinka välillä suljin silmäni salaa toivoen, että kun avaan ne, se onkin Filppu eikä LaaLaa. Mutta en voi muuttaa menneisyyttä enään, vaikka kuinka haluaisinkin.
Tällä hetkellä musta tuntuu vähän merkilliseltä. Ihan niinkun itsetunto olis murenemassa käsiin. Oon kuullu paljon kauniita sanoja, ja vähän niitä rumempia, mutta aina ne rumat jää mieleen. Ja ne jää kiertään päähän ja sitä jää miettiin, että mitäs mä nyt taas menin tekeen väärin.
Tekee mieli vaan mennä peiton alle ja huutaa ja itkee ja raivota ja sen jälkeen nukahtaa ja herätä jonain muuna ihmisenä. Mä voisin herätä jonain tyttönä joka näyttää supermallilta, se olis mulle oikein kaivattua vaihtelua.
Mutta mitä hyötyä siitä lopulta olis? Kaikilla on omat ongelmansa. Kenenkään elämä ei oo täydellistä. Elämä on siis niinkuin ruusuilla tanssimista, kaikki ei vaan muista että ruusuissa on piikkejä.
Jokaisella ruusulla on piikkinsä.
Päivät tuntuu joskus liiankin pitkiltä. Väsyttää, vituttaa, ei jaksa tehdä yhtään mitään. Jokainen uusi päivä tuntuu uudelta taistelulta itteensä vastaan, ja jokaisena iltana tuntuu siltä niinkun olis hävinnyt.
Miksi olla "Negatiivinen itsestäs" niinkun kaverini ilmaisi. Hyvä kysymys. Eiks me kaikki pohjimmiltaan olla? Mutta pystyykö kukaan kattoon itteensä peiliin ja sanoon että oon ruma, tietäen että on vaan realistinen ja se on totta. Eikö kukaan näe rajaa joka on kauneuden ja rumuuden välillä?
Ei.
Eihän rumuutta ole olemassakaan. On miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä jotka inhoo itteensä niin paljon että lopulta heittää peilin hevonkuuseen ja alkaa kuunteleen musiikkia jossa huudetaan siitä että kaikki on perseestä. Taidan kuulua siihen ryhmään.
Mutta silti me selvitään jokasesta päivästä. Ihan tosta vaan, yhtäkkii herätään uuteen päivään. Ja vaikka se kaikki alkais alusta, silti me jaksetaan. "Timantit on ikuisia"
Luovuttaminen on luusereille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti