Mooi!(:
Huomenna Turkuun. Vihdoinkin! Odotettu tapahtuma, pääsen kattoon kummeja, ja ehkä vielä sitäkin hienompaa, pääsen kattoon Elliä, mun hyvää kaveria. Joskos se veis ajatukset pois näistä kotikaupungin sekavista kuvioista? Ken tietää...
Kuuntelin tänään Taylor Swiftin Never Grow Upia. Ne sanat oli jotenkin niin osuvat. Kun me oltiin pieniä taaperoita, kaikki oli hauskaa. Ei ollu mitään asiaa mikä olis kaduttanu jälkeenpäin, eikä harmittanu mikään. Paitsi sellaset asiat joita ei todellakaan enään muista. Elämä oli niin helppoo. Yksinkertasta. Niihin päiviin olis todella hauska palata joskus.
Nyt, kun oon ihan keskellä teini-ikää, kaikki vituttaa, väsyttää, ahdistaa ja harmittaa. Sitten tulee huudettua äidille ja isälle niin lujaa kun kurkusta lähtee, ihan vaan huutamisen ilosta. Miksi? Miks huutaa niille ihmisille, jotka on vaihtanu sun vaippoja ja antanu sulle ruokaa. Ostanu hienoja kimallebarbeja ja superhienoja kauko-ohjattavia autoja.
Nyt, vuosia sen jälkeen, mitä me tehdään? Kimallebarbit on nurkassa lojumassa, ja hienot autot on hajonnu kauan sitten. Sen sijaan että pikkusille ostettais nukkeja ja hienoja leluja, ostetaan jo 7-vuotiaille iPhone, ja monille 8-vuotiaille läppäri. Ja sitten, pienet pojat ja tytöt, 9-veet valittaa kovaan ääneen "Äiti on vittupää, se ei osta mulle uutta iPhonee!".
Anteeks mitä?
Aina kun kuulen tälläsen lapsen valittavan tollasta asiaa, kirosanoilla koristeltuna, järkytyn. Muistelen omaa lapsuuttani: Opettelin ykkösluokalla puhelimenkäyttöö Nokian ikivanhalla mallilla, sen jälkeen sain simpukkaphelimen, ja vitosluokan lopussa ensimmäisen kosketusnäytön. 9-vuotiaana valitin sitä, etten saa ite ostaa vaatteita. Nyt monta kertaa, kun oon kaupassa, kaipaa äitiä maksaan ostokset ja oleen makutuomarina.
"Mun äiti on vanhanaikanen". Moni ajattelee näin. Se johtuu vaan siitä, että se on syntyny eri vuosituhannella kun sä. Mieti omia tulevia lapsias: Millasena ne sua pitää, kun tavalliset autot on korvattu leijuvilla autoilla? Fossiilina?
En mä ainakaan ihan pikkusena saparopäisenä Pikku-Emminä olis halunnu istua koneella. Tai olla iPhone kädessä. Tykkäsin leikkiä pikkuserkkujen kans hiekkalaatikolla. Se oli hauskaa, ja siitä tuli hyvälle tuulelle. Joka kerta.
Mutta nyt, kun en enää ookkaa saparopäinen Pikku-Emmi, vaan oon itsenäistynyt sekopää nimeltä Emilia "Emmi" Ojansivu, oon tajunnu kuinka hienoo on, kun saa edes vähän vastuuta. Kuinka vanhemmat antaa mun mennä kavereille. Olla kaupungilla. Antaa rahaa, kun oon menossa shoppaileen Tampereelle/Turkuun. Tukee mun opiskelua. Miettii suvun kans, et "Mikäköhän tosta Emiliasta tulee isona?" ja hymyilee leveesti joka kerta, kun vastaan "psykiatri". Unohtamatta kaikkia älyttömiä lempinimiä, mitä äiti mulle keksii. "Memmutti, memmu, emmuli". Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Jos vaan molemmat vanhemmat sattuu oleen, niin älkää ihan kaikkia angsteja purkako niihin. Ne rakastaa sua. Aina.
Mä lähden huomenna Turkua kohti, eli postaukset jaa tauolle. Tiistaina tai keskiviikkona tulee uus postaus.
Liittykää lukijoiks!
♥Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti