Kuulumisia pitkästä aikaa

 Mooi!
Eli kaikki tän postauksen kuvat on netistä otettuja. Mulla ei oo siis mitään tekemistä niitten kans siltä saralta.
Eli tosiaan kysyin mun kaverilta tänään että mistä postaisin. Se katto mua kallisti päätään ja sano; "Mitä jos Emmi kertoisit meille pitkästä aikaa mitä sulle oikeesti kuuluu. Mä katoin sitä hetken, vaan lyhyen ajan, ja annoin lupaukseni. Ja nyt mä sen täytän.

Asia numero 1.
Tää asia vaivaa todennäkösesti n. 99% tytöistä. Ja mua se on vaivannut jo jonkun aikaa. Katon peiliin, ja alan heti miettiin "Miks mulla on finnejä, mis mul on punanen nenä, miks mulla on tollanen maha, miksei mul oo lihaksia, miks, miks ja miks". Monet varmaan toteis tohon et lopeta valittaminen. En lopeta, sori. Uskon että tää menee vielä ohi.

Asia numero 2.
Oon addiktoitunut urheiluun. En tiä onko se tervettä vai epätervettä, mutta rakastan ratsastusta, lenkkeilyä, hölkkäämistä, vatsalihaksia, selkälihaksia, punnertamista, venyttelyä, ja kaikkee liikuntaan liittyvää. Se on hyvä tapa purkaa henkistä agressioo.  Aina en oikeesti edes haluais vetää vatsoja, vedän niitä kuitenkin. Ja sen jälkeen tulee ihan äärettömän hyvä olo.

Asia numero 3.
Itken nykyään aika paljon. En vollota mistään leffoista, yleensä iltasin kun kuuntelen musiikkia. En oo oikein koskaan ollut mitenkään itkeväistä tyyppiä, ja tää johtuu tietty tästä iästäkin sun muuta, mutta itken nykyään enemmän. En tiä onko se hyvä vai huono, mutta musta vaan tuntuu useemmin että "omg, nyt itkettää". Ja sit itken, ja yleensä nukahdan. Ja herään taas samaan tapaan kun aina ennenkin.

Asia numero 4.
Oon huomannut että nykyään kun joku kysyy kuulumisia, vastaan aina et "ihan hyvin menee, ei mitään maata mullistavaa, kaikki on okei" tai muuta. En kerro totuutta edes parhaille ystävilleni. Miksen? Koska en luota kaikkiin. Ja eniten vaan pelkään että kukaan ei enään jaksa kuunnella. Paitsi ilmeisesti sinä kun tätä postaustakin eksyit lukeen. Kiitos siitä. Hurjan paljon.

Asia numero 5.
Näistä kohdista ehkä ristiriitasin. Musta tuntuu ensimmäistä kertaa elämässäni että tarviin apua. Musta tuntuu et mun pään sisässä asuu hulluus joka laittaa mut tekeen asioita joita en halua. En tarkota että olisin mielisairas, ei en käy sun kimppuus, ei en ala saamaan kohtauksia koulussa, ja ei, en oo mikään psykopaatti. Oon vaan eksyksissä. Enkä todellakaan tiiä kenelle voin enään puhua.

Asia numero 6.
Mulla on kavereita. Oon porukassa. mua ei kiusata. Mutta musta vaan tuntuu että vaikka oon läsnä jossain porukassa, mua ei silti huomata. Oon tavallaan vaan ilmaa, seison siinä hyvien kavereideni edessä, yleensä maata tuijotellen ja musiikkia kuunnellen, ja kukaan ei noteeraa sitä mitenkään. Ei sillä että se olis tarpeellista, mutta se on outoo. Oon puhunu usein mun parille hyvälle kaverille mun asioista, mutta nykyään toinen on enemmän muiden kaa ja toinen kohtelee mua suurin piirtein samaan tapaan kun jos olisin ilmaa. Tai joku esine. Ei sano moi, ei puhu paljoo mitään. Mulla on niin kova ikävä niitä aikoja kun sain olla avoin mun kavereiden kans. Mutta ne ajat taitaa olla ohi.

Asia numero 7.
Mua väsyttää, tällä kertaa enemmän fyysisesti. En saa iltasin nukuttua, koska mulla on univaikeuksia ja huono olo, ja aamulla pitäis herätä kuuden aikaan. Oon lykänny herätystäni niin pitkälle kun mahdollista että saisin nukkua, mutta koulun takia joudun herään todella huonoon aikaan. Koulussa kuljen suunnilleen niinkun zombie pitkin käytäviä ja melkein nukahdan tunnille, koulun jälkeen ratsastan ja urheilen, käyn suihkussa ja suurinpiirtein leviän sänkyyni. Enkä sitten kuitenkaan saa nukuttua.

Mistä tää kaikki johtuu? Miks oon edelleen (tai yhtäkkiä) tällänen ihmisraunio jota väsyttää ja vituttaa, ja jolle kaikki on raskasta? Arvaatko syyn?
Se on se kirottu syömishäiriö.
Josta en pääse irti vaikka oon repiny väkisin mmonta kuukautta. Mutta nyt oon pikku hiljaa alkanu luovuttaan itteeni sille. Mun järjenkäyttö laihtuu mun vartalon mukana, ja joinain päivinä en jaksa edes välittää. Tänään mä välitän.
Mulla on vaan niin huono olo. Ne asiat jotka teki mut ennen onnelliseks: Suklaa, kakut, karkit ja tietysti mun intohimo salmiakki, on nyt ehdottomasti kiellettyjä. Kuin myös limut, kahvi ja maito. En käytä rasvaa leivän päällä.
Oon varma että kadun tätä huomenna. Mutta hei, en sentään kerro koko tarinaa. Mutta sen tiiän että mulla on huono olo koska en pysty puhuun tästä kenellekkään. Ennen pystyin, mutta nykyään se on melkein mahdotonta. Ne sanoo et mun pitää hankkia apua, mut miten? Millä voimalla mä teen sen? Millä voimalla mä saan pääni hyväksyyn sen, että en oo ennallani? Miks kiellän aina kaiken kun joku mun kaveri sanoo mulle "Emmi sä oot sairas"? En osaa enää hallita itteeni. Ohjaksissa on joku muu.
Tarviin valon tunnelin päähän. Jos joku tietää mistä löydän sen ja miten, kertokaa.
Kuuntelen tietenkin edelleen aina mielelläni teijän murheita. ne saa mut tunteen itteni elävämmäks, niinku "hei, en oo yksin, muillakin on ongelmia"
Mun ongelma ei oo iso. ehkä
Ja nyt, pitkästä aikaa kiitos-osuus. Kiitos Elina, Kuja ja Ansku, kun ootte jaksanu mua. Kiitos Veera kun tsemppaat mua. Kiitos Sini kun odotat mua kun muut menee. Kiitos Krisse kun saat mut nauraan. Kiitos Jenni S, kun kuuntelet mua aina ja puhut mulle niin estotta, arvostan sitä. Kiitos Jenni L kun saat mut nauraan tyhmille asioille. Kiitos Henna S kun piristät päivää aurinkoisella hymylläs ja vilkutuksillas, vaikka välillä vähän kujalla ootkin. Kiitos, kiitos, kiitos. Kaikille lukijoilleni.
♥Emmi