Read My Reflections: With Everything I Won´t Let This Go

Mooi!
Olin siis tänään iskän kans Tampereella. Mulle se olikin sitten täysin ilmanen reissu, iskä toimi matkalompakkona. Se osti mulle jopa miesten kollarit, vaikka ne oli sen mielestä hirveet. Laitan kuvia alemmas.
Olin tänään ponini kans maastolenkillä, ja haurahdin vähän tutulta polulta ja lähdin eri suuntaan kun yleensä. Päädyin sitten monen kilometrin päähän kotoo, ja näin jotenkin etäisesti tutun näkösen talon, jonka edestä lähti ihan jäätävä ylämäki. Ratsastin sen sitten ylös, ja mitä löysinkään? Synnyinkotini. Jäin tuijottaan sitä siihen suu auki, kunnes sen talon uusien asukkaiden koira alko haukkuun. Käännyin ympäri ja ratsastin pois. Ehkä meen joku päivä uudestaan paremmalla ajalla?
No, joka tapauksessa, tänään siellä Tampereella, kuten yleensä kaikilla reissuilla, tuli "ruoka-aika". Isä meni hesburgeriin tavalliseen tapaansa, mut mä jäin seisoon ovelle. Tuijotin heijastustani varmaankin suhteellisen retardin näkösenä ja käännyin ympäri. Menin kauppaan ja ostin kolmioleivän ja vettä.
Isä ihmetteli, mut ei maininnu asiasta mitään. Kun menin kotiin, niin isä tietenkin kerto mun tän päivän ruokailusta äitille. Mitä äiti siihen? "Aijaa, et sitten voinu taaskaan mennä Heselle, liikaa kaloreita vai?" Niimpä niin.
Itse en tullut siinä Hesen ovella ajatelleeksi mitään kaloreita. Joku vanha tottumus käski mun kääntyä ovella ja mennä hakeen kevyempää purtavaa. Oon miettiny jo pitempään, et koskakohan mä pystyn sanoon sille vanhalle tottumukselle "Turpa kiinni!".
Jotenkin oon oppinu elään nälän kans. Se kulkee mun mukana automaattisesti, enkä aina edes huomaa sitä. Oon edistyny paljon, mutta heseruoka on vielä kaukainen haave.
Katoin eilen peiliin, tavalliseen tapaani, ja totesin näyttäväni taas kerran rantapallolta. Myöhemmin jätin iltapalan väliin, koska se ajatus häiritti mua. Mut yöllä yhen aikaan, mietin vaan että jumalauta, paskat sä miltään rantapallolta näytä, ja menin syömään. Siitä tuli hyvä olo.
Tajusin, että jossain vaiheessa käy hullusti jos en ala syömään niinkun normaalit ihmiset. Tästä hetkestä lähtien alkaa taistelu, mä vastaan peilikuva., ja mä aijon voittaa. Tää ajatusmaailma ei saa vietyä mua enään koskaan.
Yks mun kaveri tuli ihmetteleen että "Miksei kukaan voi ikinä olla tyytyväinen itteensä?". Mä olin tyytyväinen mun kroppaan, kunnes jotain tapahtu.
Ja nyt sä joka luet, älä ota musta esimerkkiä. Älä tee niin kuin minä teen, tee niinkuin minä sanon! Oot aivan varmasti täydellisen kokonen just tollasena, äläkä yritä muuttaa sitä. Ykskin sivupolulle ajautunut ajatus voi johtaa vakaviin seurauksiin.
Ehkä mä palaan samaan pisteeseen enkä pysty syömään. Ehkä mä pystyn taisteleen tahtoni läpi. Mut vähällä en luovuta.
Ja mä voitan.
Sillä ei oo mitään vitun väliä minkä kokonen on. Mitä jos ihmiset yrittäis välillä keksittyä siihen, että pitää sielunsa ja sydämensä avoimina? Se tekee kauniin.
Oo oma ittes. Anna muitten kritisoida, ne ei tiiä sun tarinaas.
♥Emmi