Ihana, kamala rippileiri

Se on ohi. Mun pitäis olla riemuissani.Sitähän mä koko viikon odotin että pääsisin kotiin.
7-14.6. Sen välin mä olin Lapissa Autton porotilalla ja tein suurin piirtein kuolemaa ensimmäiset päivät.
Lähdin riparille alunperin sillä pohjalla että "Mä oon Emmi Julia, oon äänekäs ja tyhmä, ihmiset inhoo mua, Jumalaa ei oo olemassa ja haistakaa kaikki vittu".
-
Bussimatka Lappiin ei ollut todellakaan mennessä mikään mukava juttu. Oltiin bussissa vähintään 15 tuntia ja en tuntenut oikein ketään ihmistä kunnolla. Istuin hyvän kaverin vieressä rautakanki perseessä koko matkan ja halusin suurin piirtein hypätä bussin ikkunasta ulos. Pelkäsin että riparista tulis järkyttävää uskoon kääännyttämistä ja siellä ei tehtäis muuta kun opiskella. No, tosiasiassa se oli jotain aivan muuta.

Valitsin Lapinriparin alunperin toisena vaihtoehtona, ensimmäisenä mä halusin Viroon. Nyt kyllä tosiaan kiitän onneeni siitä että mut laitettiin Lappiin.Kun me päästiin perille majoituspaikkaan olin valmis nukahtaan seisaalteni ja olin ihan kujalla muutenkin. Mut ensimmäisen iltahartauden autuaan vitutuksen muistan, koska sillon kerättiin puhelimet yöks ensimmäistä kertaa. Teki mieli potkia seiniä.
-
Seuraavana aamuna alotettiin opiskelu. Aamujumis, opiskelua, ruoka, opiskelua, ruoka, opiskelua, ruoka, raamis... Olihan se rankkaa, mutta positiivisella asenteella olisin varmaan päässyt paljon pidemmälle.
Me kirjotettiin siitä päivästä oppimispäiväkirja. Kysymykseen "mikä oli ikävintä?" mä vastasin näin: "Ei ollut kunnon taukoja, liian pitkät oppitunnit, huono opiskelupaikka, liikaa raamatunlukemista, pahaa kiisseliä".
Nyt jälkikäteen tota merkintää lukiessani mua naurattaa. En edes ymmärrä mistä löysin noin paljon pessimistisyyttä yhdessä päivässä.
-
Muistan senkin kun soitin maanantai-iltana kotiin ja sanoin äidille että "Mä haluun kotiin, tää on ihan perseestä" ja tottakai suutuin äidille kun se nauro mulle. Tääkin lähinnä naurattaa mua nyt.

Seuraavina päivinä alettiin tekeen jotain muutaikin kun opiskeleen. Käytiin tunturissa, jollain luontopolulla ja Norjassakin tuli piipahdettua. Vaikka edelleen halusin kotiin, niin aloin jo viihtyä vähän paremmin. Ihmiset osottautu oikeestaan tosi mukaviks ja ei ne isosetkaan lopulta ollut tylsiä&ärsyttäviä nipottajia, vaan aivan vitun hyviä tyyppejä jokanen.
Norjassa pidin pitkästä aikaa ihan tosiaan hauskaa. Muistan ikuisesti paljonko nauroin sille kun mun kaveri huusi norjalaiselle miehelle "Hei mies, vedä käteen!".
Naurettua siellä tuli muutenkin, varsinkin sillon kun ei olis pitänyt. Se läppä mitä riparin aikana lensi oli niin laimeeta että se oli hauskaa. Käytin viimesistä päivistä 80% nauramiseen. Jännää ettei kukaan kertaakaan sanonu mulle että pidä turpas kiinni, koska niin mulle sanotaan aina kaikkialla muualla. Ihmiset vaan katto mua hymyillen ja joskus vähän säälien kun nauroin ihan kuset housuissa pelkästään sille että yks isosista katto mua päin. :D
Tunturissa vaeltelu oli raskasta, mutta siellä oli niin hyvää seuraa että hyvä kun en kieriny sieltä alas kun nauroin niin paljon. Pysähdyin kesken matkan mm. Silittään vaivaiskoivua.
Unohtamatta sitä kun isonen "paino" mua tunturissa. Tosiasiassa se tappo hyttysen joka oli mun naamassa painamalla sitä sormella mutta anygay, en silti ikinä unohda niitä nauruja.
Enkä ikinä unohda sitä häpeää minkä koin kun huusin hiukan liian kovaa laavulla että "Tuuli, mä tulin teille kylään ja sun veljes oli runkannu!".
Tottakai sen kuuli kaikki.
Erityisesti papin ilme oli ikimuistonen.

Mahtavinta riparilla oli ehdottomasti ihmiset. Tutustuin moniin aivan mahtaviin tyyppeihin, sellasiinkin jotka olin kuvitellu täysiks kusipäiks ennen leiriä.Pidin lopulta kaikista ihmisistä sillä leirillä, mikä on mulle outoo koska yleensä pidän vaan harvoista ja valituista.
Meijän porukan yhteishenkee kehuttiin paljon, eikä syyttä. Ketään ei kiusattu tai jätetty ulkopuolelle, vaan kaikki oli hengessä mukana. Ilmapiiri oli avoin, ei ollut yhtäkään ihmistä jolle en olis uskaltanu puhua.
-
Oli hauskaa seurata kuinka vanhat tuttavuudet muuttu ihan täysin leirin aikana ja niistä paljastu uusia puolia. Hauska juttu että yks viikko voi muuttaa ihmisiä niin paljon hyvään suuntaan. 
-
Meijän pappi oli aivan mahtava persoona joka osas ottaa mun oudot kommentit huumorilla. Helposti kuvittelis että kirkkoherra on helvetin kiree äijä, mutta Ari on kyllä kaikkee muuta. Se osas selittää asiat niin että mua jopa kiinnosti ne ja se ei ollut koskaan huonolla tuulella. Uskomaton tuuri että saatiin just se papiks.
-
Isosissakaan ei ollut mitään valittamista, vaikkakin eräästä nimeltämainitsemattomasta Villestä sain aika huonon ensivaikutelman kun ensimmäisellä bussimatkalla se vaa katto mua ja tokas "Kiva räppikattila". Ajattelin että se oli sarkasmia enkä edes vastannu mitään. :D
No eihän se sitten ollutkaan kusipää eikä ollut ketään muukaan isosista vaikka niin saatoin väittääkkin jossain vaiheessa. Niiltä sai ihan uskomattoman paljon tsemppiä ja kehuja ja positiivista palautetta.
En pysty sanoin kuvaamaan sitä kuinka kiitollinen oon isosille kaikesta ihanasta mitä ne mulle sano, joten en edes yritä kirjottaa sitä. Mutta ikävähän niitäkin on.

Miten mä sitten muutuin leirin aikana?Paljon.
En olis ikinä uskonut että löydän riparilta niin paljon toivoo ja uutta näkökulmaa elämään. Olin keskeneränen ihminen ennen riparia, ja nyt tunnen olevani huomattavasti täydempi.
Ennen riparia en ollut itkenyt kunnolla kymmeneen kuukauteen eli sen jälkeen kun mun hevonen kuoli. Olin oikeesti täysin tunne-estynyt ja aika hankalakin tapaus. Mutta rippileirillä opin itkeen ja oon siitä ihan helvetin ylpee, viimesessä iltahartaudessa musta tuli ulos kaikki se patoutunut kipu monien kuukausien takaa.
-
Oon aina ollut aika värikäs persoona mutta oon myös pelännyt monia asioita, ja ihmisten mielipiteet lukeutu niihin. Riparilla opin ettei kannata välittää paskaakaan ja juoksentelin ympäriinsä intiaanimeikit naamalla. Eikä mua edes hävettäny.
-
Muutenkin tuntu siltä että kun juoksentelin siel Lapin metsissä niinkun olisin jättänyt sinne paljonkin asioita ittestäni. Karistin itestäni viimeset syömishäiriön rippeet irti ja jätin itsetuhoisuudenkin sinne, satojen kilometrien päähän. Ja ensimmäistä kertaa musta tuntuu että ne ei enää voi löytää mua. Mulla on suoja kaikkee sitä paskaa vastaan ja se on se että mua ihan oikeesti rakastetaan. En tiiä moniko ihminen vihaa mua, mutta tiiän että niitä ihmisiä jotka välittää löytyy monistakin paikoista.
-
Haluun sanoo jokaselle ihmiselle joka on menossa riparille lähiaikoina, että älkää lähtekö liikkeelle negatiivisella asenteella. Pitäkää hauskaa ja kestäkää ne tylsät oppitunnit, se on ihan oikeesti kannattavaa.
-
Ja sit haluun kiittää koko meijän ripariporukkaa siitä että teitte musta entistä vahvemman ja kokonaisemman ihmisen. Teijän ansioista jaksan nyt ja voin hyvin. Kiitos että todistitte mulle että on olemassa vielä hyviäkin ihmisiä.
Viimesen iltahartauden jälkeen jossa suoritin jonkinlaisen tunteenpurkauksen sain niin paljon kauniita sanoja osakseni että sitä on vieläkin mahdoton käsittää. Ja varsinkin kun ne tuli sellasilta tahoilta joilta en olis ikinä osannut odottaa niin herkkää settiä.
Ei tarvii pelätä että unohtaisin ne sanat mitä mulle sanottiin. En unohda niitä ikinä.
-
"Turvallista matkaa me toivotamme näin,
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa,
Aalloilla elämän,
Kanssa hyvän ystävän" ♥