I Won´t Cry Myself To Sleep, If I Do, I´ll Die

Mietin. Istuin. Seisoin. Olin. Päätin.
Alan kirjottaan taas. Ehkä paskin idea ikinä, ehkä paras. Miten olis kerran viikossa? Päivittäisin kuulumiset vanhaan tapaani tylsästi ja kaikkia muita arvostellen ja omaa mainettani pilaten.
Ei kuulosta lainkaan huonolta.
Kai mun tähänkin väliin pitäis osata sanoo jotain hienosti muotoiltua ja kiinnostavaa mutta enpäs sanokkaan, haha. Luulenpa että alan taas kirjottaan, ja annan sormien kertoo kaiken. Liika ajattelu on pahasta.

Good News:
Tilanne ei oo lainkaan samanlainen kun vuoden vaihteessa. Itse asiassa taidan olla jopa hengissä tällä kertaa. Oon viettänyt aikaa harvojen ja valittujen hyvien kavereiden kans, puhunut enemmän asioista ja ollut jopa enemmän ulkona. Aika ajoin oon jopa ollut ihan sekasin ja nauranu niin paljon että viimenenkin ihminen on vajonnut myötähäpeään. Ymmärrän sen täydellisesti.
Pohjimmiltaan kaikki on kunnossa. Kukaan ei ole kuollut, kaikki on tavallaan kasassa. Koen olevani todella onnekas koska en kärsi sydänsuruista, koska en oo kiinnostunut kestään.
Toiset vois kutsua sitä huonoks onneks, mä kutsun ihan ihan helvetin mahtavaks asiaks.
Mutta vielä ehtii.

Bad News:
Koulu on lähteny käyntiin "ei niin hyvin", jos näin vois ilmaista. Kasiluokka on näyttänyt todellisen kuorensa, ja heti tammikuusta asti se on potkinu mua perseeseen joka arkipäivä siihen malliin, että tekis mieli haistattaa pitkät koko koululle ja kävellä ulos sieltä.
Ystävärintamallakaan ei oo kaikki ihan niin hyvin kasassa kun vois olla. Oon miettinyt asioita ihan liikaa eli koko ajan, ja tajunnut että damn, jos olisin päivän sanomatta kenellekkään missään moi tai soittamatta kenellekkään, olis kaks ihmistä jotka tulis silti puhuun.
Kai niitä pitäis sitten kutsua parhaiks ystäviks. Kun miettii kaikkia suhteita pintaa syvemmältä, niin huomaa ne, jotka välittää, ja ne, joille oon enemmänkin takiainen kun ystävä. Niistä kannattaa päästä irti ajoissa, luulisin.

Cut off fake people for real reasons, not real people for fake reasons

Kukaan, ei kukaan tiedä, paljonko kaipaisin sitä, että joku soittais mulle joskus illalla ja kysyis ihan vaan mitä kuuluu. Kaks sanaa.
Miks en ite soita? Tätä multa kysytään aina kun puhun jollekulle aiheesta. No siksi en soita, että en voi koskaan tietää jaksaako tääkään ihminen puhua mulle ja pajonko sillä on omia huolia. Isoin kysymys taitaa olla se

Tunnenko mä tota edes enää, välittääkö se?

Olen taipuvainen pessimismiin. 14-vuotias tyttö, perhe kasassa, haaveita, oma hevonen, iso talo, musiikkia, ystäviä, kaikkee mitä hyvään elämään tarvitsee.
Mutta silti jotain puuttuu.
Mä en ihan oikeesti kaipaa parisuhdetta. Mä en eti sitä, enkä mä odota sitä. Se tulee sitten kun se tulee, jos tulee.
Mutta läheisyys ja välittäminen on kaunein asia mitä tiedän. Koskaan ei saa luopua siitä mikä tekee sut onnelliseks.

Ellei se revi sua irti itestään
Kyllä, pessimisti.
Mutta vahva sellainen.

Damn people

Tiedän jo mistä aijon seuraavaks kirjottaa. Mutta otan ehdotuksia ja kommentteja vastaan silti ilomielin. Olisitko sä mun päivänpiristäjä?

♥Emmi