Rakkaat,
Tämä päivä ei mennyt niin hyvin kun sen piti mennä. Ei todellakaan.
En enää tiedä mitä mun pitäis sanoo. Oon kahden vaiheilla: Suuttuakko mun kavereille vai eikö. Tällä hetkellä kyllä taidan olla siinä mielentilassa että ei kannata kallistua kumpaankaan suuntaan. Oli mun valinta sitten kumpi tahansa, se on varmasti oikein. Mun kannalta.
Se on yllättävää paljonko niitä ihmisiä oikeestaan onkaan jotka välittää ja pitää huolta. Mutta kun se huolenpito menee aivan uudelle tasolle, ei osaa kiittää, mutta ei oikein suuttuakkaan. Siinä sitten tuijotat suu auki ja mietit että mitä tehdä.
"Mitä vittua mä oon tehny väärin"
Yleisin lause mitä mietin, tänäänkin ajattelin sitä monta kertaa. Vaikka vika ei oliskaan aina mussa, niin itteensä on helppo syyttää. Mutta tänään en syyttänyt itteeni. Koska en enää tiennyt että mihin pitäis mennä. Se oli kovin seisauttava tilanne kun kaverit jäi ylös ja menin naulakolle, sit yhtäkkiä valaistuin. Juoksin ylös ihan helvetin lujaa, hyvä kun en rappusiin kompastunu.
"Tekikö ne oikeesti tän mulle"
Sitä mä mietin kun näin ystäväni siellä. Sosiaalityöntekijällä. Kerkesin vilkaseen nopeesti, ja sit juoksin vähintään yhtä nopeesti pois. Ja kun pääsin ulos vetään henkee, musta tuntu niinkun olisin voinu jäädä sinne. Ikuisiks ajoiks. Yksin
"Mä en uskalla mennä luokkaan"
Mutta menin silti. Enkä nähny kavereitani siellä. Toivoin että sormia napsauttamalla olisin saanu ne sinne, paikalleen istuun. Hymyileen mulle ja heittään läppää. Mutta en saanu. tiesin tarkalleen missä ne oli, ja millä asialla.
"En halua kattoo niitä. En kato. Vittu, katoin kumminkin"
Ja ne tuli. Hymyili mulle, ja mä vaan katoin niitä vihasesti. Ei ne nyt ihan sitä ansainnu, mutta sen mä kuitenkin tein.
"Haluun juosta pois"
Ja juoksinkin. Lokeroitten edestä, ja pakenin koulun toiseen päähän. En halunnu tietää enempää siinä tilanteessa, joten päätin vaan piiloutua, mennä muualle. Ja siellä olinkin kunnes kuulin koko tarinan. Ja se koko tarina ei kuulu julkiselle nettisivulle.
Mutta muistakaa, keitä ikinä oottekkin, jos teijän ystävällä on joku hätänä, kertokaa siitä jollekulle. Se ei oo väärin vaikka siltä se musta tuntuukin. Se helpottaa varmasti sun omaa oloos.
Mutta älkää pelästykö ystävänne reaktiota.Ja tutkikaa asia ensin, ja varmistakaa se.
Joskus palvelus voi olla karhunpalvelusKävin tänään muuten terkkarilla. Mun selkä magneettikuvataan pari viikon päästä, koska se on kipuillu jo jonkun aikaa. Jos sieltä sattuu löytyyn joku vika se leikataan.
Se tästä nyt vittu vielä puuttuMutta ei muuta tältä päivältä. Jos et ymmärrä, se ei haittaa. Koska en ymmärrä mäkään.
♥ Yks psykopaatti ruudun toiselta puolen.
"Ehkei syytön meistä kumpikaan oo,
Muttei tää nyt vaan mun vika oo"
"Listen to your heart"
"If your heart tells for you its right,
then it is."
"Never give up"
"The only way to have friends is to be one"
"Mä pyydän, anna mulle anteeksi;
Mä tiedän et oot saanut kärsii must tarpeeksi."
"Mä olen minä enkä pysty elään tällee,
kun pyydän sulta anteeks kerta toisen jälkeen"
"Sä oot oikees,
Mä tarvin apua,
Ja haen sitä,
Et joudu katumaan"
Tämä päivä ei mennyt niin hyvin kun sen piti mennä. Ei todellakaan.
En enää tiedä mitä mun pitäis sanoo. Oon kahden vaiheilla: Suuttuakko mun kavereille vai eikö. Tällä hetkellä kyllä taidan olla siinä mielentilassa että ei kannata kallistua kumpaankaan suuntaan. Oli mun valinta sitten kumpi tahansa, se on varmasti oikein. Mun kannalta.
Se on yllättävää paljonko niitä ihmisiä oikeestaan onkaan jotka välittää ja pitää huolta. Mutta kun se huolenpito menee aivan uudelle tasolle, ei osaa kiittää, mutta ei oikein suuttuakkaan. Siinä sitten tuijotat suu auki ja mietit että mitä tehdä.
"Mitä vittua mä oon tehny väärin"
Yleisin lause mitä mietin, tänäänkin ajattelin sitä monta kertaa. Vaikka vika ei oliskaan aina mussa, niin itteensä on helppo syyttää. Mutta tänään en syyttänyt itteeni. Koska en enää tiennyt että mihin pitäis mennä. Se oli kovin seisauttava tilanne kun kaverit jäi ylös ja menin naulakolle, sit yhtäkkiä valaistuin. Juoksin ylös ihan helvetin lujaa, hyvä kun en rappusiin kompastunu.
"Tekikö ne oikeesti tän mulle"
Sitä mä mietin kun näin ystäväni siellä. Sosiaalityöntekijällä. Kerkesin vilkaseen nopeesti, ja sit juoksin vähintään yhtä nopeesti pois. Ja kun pääsin ulos vetään henkee, musta tuntu niinkun olisin voinu jäädä sinne. Ikuisiks ajoiks. Yksin
"Mä en uskalla mennä luokkaan"
Mutta menin silti. Enkä nähny kavereitani siellä. Toivoin että sormia napsauttamalla olisin saanu ne sinne, paikalleen istuun. Hymyileen mulle ja heittään läppää. Mutta en saanu. tiesin tarkalleen missä ne oli, ja millä asialla.
"En halua kattoo niitä. En kato. Vittu, katoin kumminkin"
Ja ne tuli. Hymyili mulle, ja mä vaan katoin niitä vihasesti. Ei ne nyt ihan sitä ansainnu, mutta sen mä kuitenkin tein.
"Haluun juosta pois"
Ja juoksinkin. Lokeroitten edestä, ja pakenin koulun toiseen päähän. En halunnu tietää enempää siinä tilanteessa, joten päätin vaan piiloutua, mennä muualle. Ja siellä olinkin kunnes kuulin koko tarinan. Ja se koko tarina ei kuulu julkiselle nettisivulle.
Mutta muistakaa, keitä ikinä oottekkin, jos teijän ystävällä on joku hätänä, kertokaa siitä jollekulle. Se ei oo väärin vaikka siltä se musta tuntuukin. Se helpottaa varmasti sun omaa oloos.
♥ Yks psykopaatti ruudun toiselta puolen.
"Ehkei syytön meistä kumpikaan oo,
Muttei tää nyt vaan mun vika oo"
"Listen to your heart"
"If your heart tells for you its right,
then it is."
"Never give up"
"The only way to have friends is to be one"
"Mä pyydän, anna mulle anteeksi;
Mä tiedän et oot saanut kärsii must tarpeeksi."
"Mä olen minä enkä pysty elään tällee,
kun pyydän sulta anteeks kerta toisen jälkeen"
"Sä oot oikees,
Mä tarvin apua,
Ja haen sitä,
Et joudu katumaan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti