Hard times will always reveal true friends

Hello!Täydellinen lauantai-ilta postaamiselle, ulkona on kiva ilma ja mä istun sisällä, naurattaa. Mua on pyydetty tekeen uusinta-aihe, eli kirjottaan uudelleen aiheesta ystävyys, tarkalleen ottaen oikea ystävyys. Ja tän aiheen päätin toteuttaa sen takia, että mun edellinen ystävyyspostaus (But At Least I Got My Friends) jäi vanhan blogin puolelle ja sen ilmestymisen jälkeen on tullut ainakin 70 uutta aktiivista seuraajaa tälle blogille, ja tokihan aihe on päivittynyt kovasti kirjoitustaitojen karttuessa.
-
Mua on pyydetty usein kuvaileen oikeeta ystävyyttä ja sen varsinaista sisältöä. Yleensähän lista lähtee siitä, että aletaan kertoon kuinka toisen pitää olla luotettava, huumorintajunen, ymmärtäväinen, hauska ja ystävällinen ja mitä kaikkee vielä, kyllä te tiedätte. Harvemmin toisaalta listataan niitä asioita mitä ite vois olla, ja millasen kuvan itestään antaa ystävänä.
-
Ystäviä on monenlaisia. On hiljaisia ystäviä ja kaveriporukan räiskyvimpiä persoonia, on lyhyitä, on pitkiä, on H&M:n kuvaston malleja ja pikkukylän gangstereita tupakka huulessa. Kaikilla on oma tarinansa.
Millanen ystävä sä oot, millanen ystävä mä oon?
Mä tiedän millanen ystävä mä oon.
Äänekäs, äkkipikainen, kaikista lyhyin, hieman synkkämielinen tyyppi joka sopivan tai ei niin sopivan tilanteen tullen alkaa nauraan ihan hervottomasti. 
Mun ystäville oon ihan erilainen persoona kun muille. Tuntemattomille on luultavasti vaan "Se Emmi Ojansivu joka kirjottaa blogia ja meikkaa liikaa".
-
Mulla itellä on ainakin ollut hassu taipumus saada mun lähimpään ystäväpiiriin ihmisiä, jotka on niinkun mun vastakohtia. Sen takia me otetaankin joidenkin kanssa usein yhteen, mutta ei oo yhtään sellasta riitaa mitä tosiystävän kans en olis saanut sovittua.
-
Riitely kuuluu joka ikiseen ystävyyssuhteeseen. Varsinkin tytöillä. Tulee draamaa pienistä asioista, koko juttu paisuu ja räjähtää käsiin. Ollaan vihasia. Haukutaan todennäkösesti toinen ihan maanrakoon.
Mutta mitä se auttaa?
Jos riitelette, sopikaa. Pyytäkää anteeks vaikka se tuntuiskin ihan käsittämättömän vaikeelta. On vaikeeta olla riidoissa rakkaansa kanssa.
-

-
Tottakai on myös niitä tapauksia, joiden kanssa riidellään ihan liikaa tai riitoja ei vaan saada enää sovittua. Hankalia tapauksia, niin sanotusti. Ajanmyötä alkaa ottaan päähän jatkuva sovittelu ja kaunan kantaminen. Siinä kohtaa alkaa oleen oikee aika miettiä että mitä järkee tässä on jos tää on pelkkää draamaa.
-
Toki on myös niitä tapauksia, jotka on sun lähellä kun oot hyväntuulinen, nauraa sun kans ja pitää hauskaa, mutta sitten kun tuut surulliseks tai sulle tapahtuu jotain vakavaa (Läheisen kuolema, masentuminen tms.) niin sitten kaveri sanoo "Bye bitch!" ja lähtee vetään. Tälläset tilanteet osaa olla tosi hankalia, itellä on paha olo ja ystävä kävelee elämästä ulos ihan niinkun mitään ei olis koskaan tapahtunut. Lähtemisellä hädän hetkellä saa helposti aiheutettua toiselle entistä kurjemman olon ja tuotua toisen ihmisen elämään vielä yksinäisyyden tunteenkin.
-
Ja voi kyllä, olen syyllistynyt siihen.
-
Miksikö? En pystynyt oleen siinä tilanteessa. Se ihminen ei ajatellut mitään positiivisesti, siitä ei saanut tehtyä onnelliseks millään. Se purki mulle huoliaan joka aamu, joka päivä ja joka ikinen yö. Olin väsynyt joka ikinen päivä koulussa ja huolesta sekasin. Lopulta mun oli pakko sanoo että ei tää tuu toimiin näin ja pistin välit ainakin väliaikasesti poikki.
Teinkö väärin?
-
Tein.
-
Mutta joskus on pakko. Olisin romahduttanut itteni sen henkilön mukana, enkä halunnut pudota takasin pohjalle. Ymmärrän jos jollain on vaikee kausi tai hetki, mutta jos se jatkuu kuukausia eikä toinen ihminen suostu hakeen apua vaan purkaa kaiken sulle, niin mieti. Ihan todella mieti. Jaksaako sitä ikuisesti? Yhdessäolosta puuttuu kaikki ilo ja ystävyyden lapsekas riemukkuus kun toinen ei hymyile, ja jos hymyilee, hän tekee selväks tapaamisen jälkeen että se oli kaikki pelkkää esitystä. Uskokaa mua, sitä ei jaksa kukaan, eikä tarviikkaan jaksaa. Oon vahva ja hyvä ihminen tarvittaessa, mutta en psykiatri vaikka sinne tähtäänkin.
-
Oon tietenkin otettu kun mulle kerrotaan huolia ja uskalletaan avautua. Sen saa aina tehdä, niitä asioita en kova-äänisen omatuntoni takia pysty kertoon eteenpäin.
Mutta jos mun hyvä ystävä olis selkeesti todella vaikeessa tilanteessa ja se olis viikkokausia ainoostaan masentunut, raahaisin sen väkisin mukaani ja me etittäis sille yhdessä apua jostain. Vaikka se toinen pitäis lyödä pesismailalla tajuttomaks ja raahata se väkisin psykologille.
-
Ite toivoisin ystävältäni luotettavuutta, avointa mieltä ja hyvää asennetta. En valitse ystäviäni tyylin perusteella vaikka niin vois luulla. Tottakai muhun tekee vaikutuksen vähän erilaiset persoonat, säihkyvät tapaukset jotka on varustettu hyvällä huumorintajulla, mutta miks se olis välttämätöntä? Tosi ystävän pitää olla oma ittensä eikä muuttaa mitään itsessään mun takia.
-
Ite oon pyrkinyt oleen luotettava, spontaani, rehellinen ja mahdollisimman hyvä tuki. Vaihtelevin tuloksin. Rakastan mun ystäviä hirmu paljon, ja on ihmisiä jotka haluan pitää elämässäni viimeseen päivään asti.
-
Lasken ystäväks ne ihmiset jotka on tukenut mua, antanut positiivista palautetta ja kuunnellut mun tylsiä juttuja.
Kiitos näiden kriteerien täyttemisestä ainakin Jenni Löytäselle, Elinalle, Anskulle, Jenni Sammaljoelle, Krisselle, Kujalle, Oskulle ja Sakulle.
Ootte -ihan mahtavia- jokainen. Ilman teitä ei olis mua.
-
Ketkä on sun tosiystäviä?
-
Pidä niistä kiinni viimeseen asti, niin mäkin aijon tehdä.
-
♥Emmi